Olen pelannut videopelejä jo kohtalaisen pitkään. Nopeasti laskettuna peliuraa on takana jo yli 30 vuotta! Aloitin verkkopelaamisen melko myöhäisessä vaiheessa. Osittain se johtui huonoista verkkoyhteyksistä, sillä modeemiyhteydellä ei paljoo pelailtu, eikä se ISDN yhteyskään vielä taivaita avannut…
Ennen verkkopelaajan uraani pelasin ahkerasti yksinpelejä. Yksi ikimuistoisimmista pelikokemuksista oli ensimmäisen Call Of Duty pelin yksinpelikampanja, jossa pelaajalle esiteltiin täysin uudellainen pelikokemus tarinan muodossa.
Perinteisesti yksinpelit olivat aika suoraviivaisia tasosta toiseen etenemisiä. Mitään suurempaa taustatarinaa ei yleensä ollut, tai se oli päälleliimattu puitekehys, joka ei jaksanut kiinnostaa ketään. CoD jo ensimmäisessä versiossaan oli nähnyt vaivaa tarinan eteen ja esitteli toisen maailmansodan julmuuden useamman yksilöllisen sotilaan perspektiivistä.
CoD tuotti ajalleen ennennäkemättömän hyvän paikallaolon tunteen. Erityisenä kohokohtana muistan esimerkiksi Stalingradin taistelun, jossa venäläissotilaana lähdetään rynnimään massana vahvasti aseistautuneita saksalaissotilaita vastaan. Venäläismassaa oli sen verran paljon, että jokatoinen sotilas varustettiin aseella ja jokatoinen panoksilla! Pelaaja oli tietysti yksi niistä, jotka saivat lähteä rynnäkköön pelkkä panosannos kädessään…
Peli lainasi surutta Enemy at the Gates elokuvaa ja tuo Stalingradin kohtaus on paikoitellen 1:1 elokuvan kanssa. Mutta eipä siitä pelillistä haittaa ollut – päinvastoin – sehän vaan lisäsi sitä immersion tunnetta.
Ote elokuvasta Enemy at the Gates:
Ote pelistä Call of Duty (1):
Battlefield sarja oli alkujaan puhdas moninpelikokemus. Verkkoyhteyden puuttuessa peli tarjosi vain bottitaistelua. Monet ovatkin sitä mieltä, että DICEn olisi pitäny jatkossakin keskittyä moninpeliin, sen verran hyvin nuo vanhat bäfät oli tehty.
Kun ensimmäin konsolibattlefield, eli Battlefield Bad Company, näki päivänvalon saatiin myös ensimmäinen yksinpelikampanja. Bad Companyn yksinpeli oli piristävä poikkeus muuten niin vakavassa peligenressä. Yksinpelin tehtävät olivat niitä normaaleja mene sinne ja tee sitä ja tätä höystettynä muutamalla erikoistehtävällä tykin tai ajoneuvon puikoissa, mutta se erottava tekijä oli tarinan humoristinen näkökulma.
Tarina etenee pienen sotilasryhmän matkassa, joka löytää vaihtoehtoisen motivaation sotimisille saatuaan vihiä kultalastista, joka muuttaisi heidän elämänsä. Ryhmä on kerätty varsinaisista jäännöseristä ja nämä punaniskat repivätkin omasta asemastaan jatkuvasti huumoria. Hirtteinen junttihuumori oli läsnä jo ensimmäisissä trailereissa ja se kantoi yllättävän hyvin koko yksinpelin läpi.
Bad Companyn jälkeen on yksinpelikampanjat melkeinpä heikentyneet versio versiolta. Battlefield 4sen yksinpeli oli suoranainen floppi! Henkilökohtaisesti en sitä ole edes pelannut, mutta media ja yksinpeliä pelanneet taistelutoverit ovat kaikki yhtä mieltä: BF4 yksinpeli sucks!
Katselin viikonloppuna TwitchCon 2016 tilaisuudessa julkistettua BF1 yksinpelimatskua. Täytyy myöntää, että kokonaisfiilis noista trailereista oli hyvin hemmetin hyvä, varsinkin kun pitää mielessä surkean yksinpelihistorian BF peleissä! Kun katselin tätä Storm of Steel traileria koin jopa jonkinlaisia tunnetason flashbackejä vanhaan hyvään aikaan ja CoDin loistavaan tarinankerrontaan.
Trailerit on aina trailereita ja lähtökohtaisesti odotusarvosta pitää ottaa neliöjuuri, jotta ne saadaan kohdilleen, mutta siitä huolimatta olen varovaisen optimistinen Battlefield 1:sen yksinpelikampanjan suhteen. Tuo likaisen kaunis tunnelma ja sodan karmeus välittyy yllättävän hyvin katsojalle. Sota on raakaa, rumaa ja kivuliasta – ja se tuntuu näissä uusissa trailereissa! Materiaali on hyvin ammattimaisesti tehty ja kaikkiaan sisältö on aika elokuvamaista kerrontaa. Dramaattiset välispiikit ja yksilöidyt nuorten sotilaiden elinajat vain lisäävät draaman tuntua.
Taistelu rintaman etulinjassa on kovaa – ”You are not expected to survive”